Mistä tuntee
koiraihmisen? Haluaisin väittää, että me koiraihmiset olemme keskimääräistä
suvaitsevaisempia, suurpiirteisempiä ja stressittömämpiä. Emme niuhota oikeastaan
mistään ja meistä on yhdentekevää, oletko siivonnut juuri ennen kylään tuloamme
vai et. Olemme sanalla sanoen niin karvojen, kuolan ja vahinkopisujen
kyllästyttämiä, ettei meitä letkauta mikään maallinen hapate. Verta ja
suolenpätkiä? Ou jeah, montako pentua teidän mäyris saikaan?
Minulla on
ollut lapsesta saakka koiria. Ensimmäisen koirani ostin esikouluikäisenä omilla
säästöilläni ja Musti ja minä fiksauduimme tiiviiksi kaksikoksi seuraavan 12
vuoden aikana. Musti oli pieni ja rohkea serobi-terrieri, joka puolusti omistajaansa
jopa mökkipihaan eksyneeltä hirveltä. Mustin turkkiin oli lohdullista hukuttaa
rakkausurut ja lukiosterssi. Musti lauloi pianon säestyksellä, matkusti
tyylikkäästi Helsinki-Oulu väliä lemmikkivaunussa ja karkasi aina
pienimmästäkin oven raosta naisiin, jos jollakin nartulla vaan sattui olemaan
juoksu.
Seuraava
koirani oli herkkäsieluinen englannin vinttikoira, joka pyörtyi suihkussa,
nukkui vain kainalossa ja inhosi pakkasta. Boogie jäi vanhempieni lellittäväksi
ylioppilaskeväänäni, jolloin muutin muualle ja aloitin opiskelijaelämän piskuisessa
city-yksiössäni. Koirakaipuuni oli niin suuri, että laskin moneen kertaan,
miten saisin riittämään rahat Boogien ruokaan, eläinlääkäriin ja vakuutuksiin. En
mitenkään. Niinpä Boogie jatkoi naudanpaistilla herkuttelua maaseudun rauhassa minun
vetäessä cityssä voimakaronia kattilasta.
Bordercollie
ja novascotiannoutaja, siinäpä koirakaksikko, joidenka emännyydestä haaveilin
pitkään. Ymmärsin kuitenkin, että unelma olisi järkevintä toteuttaa taajaman
ulkopuolella omakotitalossa ja paikassa, jossa koirat saisivat temmeltää myös
vapaana. Citymaasturikin olisi ollut kätevä lisä isojen koirahäkkien
kuljettamiseen. Realiteetit tulivat paukkuen vastaan.
Hertta
puolestaan tuli haukkuen vastaan ja ilmoitti kasvattajan suulla olevansa juuri
se corgi, joka kovapäisenä mimminä sopisi kovapäiselle mimmille. Meidän
tapauksessamme koira ja emäntä todellakin muistuttavat toisiaan. Enkä nyt
tarkoita pelkästään sitä, että olemme pyyleviä, pitkäselkäisiä persjalkoja.
Väittäisin, että ennen kaikkea meitä yhdistää vahva corgiasenne. Elämä otetaan
vastaan sellaisena kuin se tulee. Kaikesta selvitään eikä herkuille sanota
koskaan ei.
Yhteiseloamme
on jatkunut jo kymmenen vuotta. Lyllerrämme samispötköinä ulkolenkit Hertan
hoitaessa citykanien bongaukset sillä välin, kun minä keskityn äänikirjoihin.
Kun ostan parempia juustoja, Hertta säntää paikalle laaduntarkkailijan
ominaisuudessa. Analyyttisen nuuskuttelun saavat tuta myös miehen perjantaisin
minulle tuomat kukkakimput sekä anopin käsilaukku. Sieltä kun löytyy aina tuliaisnakki
tai pari.
Vanhetessamme
olemme alkaneet jakaa myös kuorsauksen jalon taidon. ”Kuin kaksi marjaa”,
totesi mieheni eräänä iltana kömpiessään vuoteeseemme. Siellä me makasimme
Hersun kanssa vierekkäin duetossa koristen. Mies on kyllä ihan väärä ihminen
kommentoimaan korinaamme mitenkään ikävästi, sillä hänen ja Hertan yhteinen
harrastus on paukuttelu. Koomista tässä on se, että miehen syyttäessä koiraa
hajuhaitasta, Hertta pomppaa minun luokseni ja ilmoittaa selkeällä corgikielellä
” TUO SE OLI!!”.
Hertalle ja
minulle on alkanut kertyä ylimääräistä nahkaa. Minulle leuan alle ja Hertalle
rinnuksiin. Totesimme yhteistuumin, että tästä nahasta saisi hyvät rukkaset.
Hertan nisät ovat niin ikään saaneet tuta maan vetovoiman tai sitten roikkuminen
on seurausta vatsan kasvamisesta. Ymmärrän tuskan ja kudon hänelle heijastinlangasta
uutta villapuseroa. Controltoppeja kun ei taida koirille löytyä… Tällä hetkellä
jaamme myös karvojen pöllyämisen. Hertta vaihtaa talviturkkia ja villahousujaan
keväisempään kuosiin. Minä puolestaan suihkutin vahingossa lasinpesuainetta
hoitoaineen sijasta kuontalooni. Lopputulema on kutakuinkin sama: mustia
karvatuppoja on joka paikassa.
Yhtä asiaa
en kuitenkaan haluaisi Hertan kanssa jakaa. Kun makaamme vierekkäin sohvalla ja
seuraamme Crownin kutkuttavia corgikäänteitä, olen tunnistanut Hertasta
leijailevan vanhan nartun tuoksun. Koiraihmiset tietävät, ettei mikään tuoksu
niin hyvälle, kuin koiranpentu tai nuoren koiran tassuhiki. Iän myötä se tuoksu
muuttuu ja vanhetessa koira alkaa tuoksua, no ei niin hurmaavalle.
Tässä
päivänä muutamana mieleni oli hieman kireä ja verenpaineetkin taisivat olla
koholla. Kevät paljasti jälleen julmasti kaiken tahman sekä liman ja koti
näyttäytyi hetken elttaantuneena. Surkeuden kliimaksina pannukakkutaikinaan
leijaili jykevä karvatuppo. Silloin, hämärän rajamailla, kiteytin tuskaiseen rääkäisyyni koko kapisen sielunmaisemani ” Ikkunat on paskaset ja
sohvakin haisee ihan koiran perseeltä!”. Kevät.
