Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?

 

Teininä tuohon kysymykseen oli suloisen kutkuttavaa vastata: ” Pidetään kotibileet- Wuhuu!”. Lankapuhelin alkoi laulamaan bestiksen paikalle rekrytoimiseksi välittömästi, kun tieto muun perheen kuolettavan tylsästä viikonlopusta jossain hikisessä vuokramökissä oli päästetty päivällispöydässä lentoon. Koko kämppä olisi minun käytössäni viikonlopun, eikä innostustani pilaisi edes se, että huolettavanani olisi kaksi koiraa, pari kissaa, aavikkorotat ja niin edelleen. KÄTY! Tästä tulee niin siistiä!

 

Kun keski-ikäiseltä minältäni kysytään ” Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?”. Tyydyn vastaamaan, että itkeä pirautetaan hieman omaa ikääntymistä, ostetaan uudet body shaping-mummopikkarit ja soitetaan sille teinivuosien bestikselle, jonka tilanne on aivan yhtä surkea. Tämä ei todellakaan ole siistiä!

 

Pylly, beba, peffa, persikka- istumalihaksilla on monta muhkeaa nimitystä. Omani aiheutti viheltelyjä aikakautena, jolloin poikamainen pieni perä oli pop. Onneksi, sillä tänä Kardashianin aikakautena olisin todennäköisesti pistellyt olkatoppauksia sukkisten ja alushousujen väliin saadakseni edes pientä muhevuutta takalistooni. Kyllä olisi ollut tuskallista! Sen sijaan uskoin vahvasti sanontaan ” Seitsentoistavuotiaana on neito kauneimmillaan” ja kukoistin onnellisena pienessä pepussani ja poikamaisessa kropassani.

 

Se, mikä ennen oli kiinteä ja poikamainen, on nyt litteä ja pussimainen. ” Peffani muistuttaa nukkuvaa lepakkoa.”, parahdan ystävälleni, ” Se on just sellainen pää alaspäin roikkuva nahkarukkanen.”  Syytän istumatyötä. Se tappaa, mutta olen kyllä osallistunut aktiivisesti perskannikoideni joukkomurhaan koko työikäni. Mihin unohtuivatkaan taukojumpat tai alaselkää vahvistavat lihaskuntoharjoitukset? Se on oma syy, kun peba hyytyy!

 

En ole lainkaan ulkonäkökeskeinen ihminen, mikä voi tulla yllätyksenä tällaisen vuodatuksen jälkimainingeissa. En pynttäydy saati tälläydy ja lempi asuni ovat puutarhahaalarit ynnä Hai-saappaat. Takapuoli on kuitenkin kehonosa, joka tuottaa minulle päänvaivaa. Innokkaana vesijuoksijana huomaan, että peppuposkien on paljon parempi pysyä uimapuvun sisäpuolella kuin roikkua jossain polvitaipeiden yläreunalla. Sama pätee shortseihin sonnustautumisessa. Pakollisilla pikkumusta- kekkereillä olo olisi itsevarmempi, jos voisin luottaa siihen, että takapuoli pömpöttää selän puolella, eikä levähdä yhdeksi höttöiseksi massaksi vatsaläskien kanssa. Haluaisin kuroa peffani sellaiseen verkkomaiseen pussukkaan, jossa 70-luvulla paistettiin possunlihaa päivällispöytään. ” Piknik pylly”, hihkaisemme ystävättäreni kanssa ja visioimme keksintömme patentoimista.

 

Summa summarum ja pikakelaus otsikon kysymykseen: ” Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?”  Vastaus on yksinkertainen: Ollaan onnellisia ja annetaan nahkarukkasten roikkua villeinä ja vapaina. Elämä voi olla välillä ihan perseestä, mutta perse ei ole koko elämä.