Kevät ja sohva haisee koiranperseelle

 

Mistä tuntee koiraihmisen? Haluaisin väittää, että me koiraihmiset olemme keskimääräistä suvaitsevaisempia, suurpiirteisempiä ja stressittömämpiä. Emme niuhota oikeastaan mistään ja meistä on yhdentekevää, oletko siivonnut juuri ennen kylään tuloamme vai et. Olemme sanalla sanoen niin karvojen, kuolan ja vahinkopisujen kyllästyttämiä, ettei meitä letkauta mikään maallinen hapate. Verta ja suolenpätkiä? Ou jeah, montako pentua teidän mäyris saikaan?

 

Minulla on ollut lapsesta saakka koiria. Ensimmäisen koirani ostin esikouluikäisenä omilla säästöilläni ja Musti ja minä fiksauduimme tiiviiksi kaksikoksi seuraavan 12 vuoden aikana. Musti oli pieni ja rohkea serobi-terrieri, joka puolusti omistajaansa jopa mökkipihaan eksyneeltä hirveltä.  Mustin turkkiin oli lohdullista hukuttaa rakkausurut ja lukiosterssi. Musti lauloi pianon säestyksellä, matkusti tyylikkäästi Helsinki-Oulu väliä lemmikkivaunussa ja karkasi aina pienimmästäkin oven raosta naisiin, jos jollakin nartulla vaan sattui olemaan juoksu.

 

Seuraava koirani oli herkkäsieluinen englannin vinttikoira, joka pyörtyi suihkussa, nukkui vain kainalossa ja inhosi pakkasta. Boogie jäi vanhempieni lellittäväksi ylioppilaskeväänäni, jolloin muutin muualle ja aloitin opiskelijaelämän piskuisessa city-yksiössäni. Koirakaipuuni oli niin suuri, että laskin moneen kertaan, miten saisin riittämään rahat Boogien ruokaan, eläinlääkäriin ja vakuutuksiin. En mitenkään. Niinpä Boogie jatkoi naudanpaistilla herkuttelua maaseudun rauhassa minun vetäessä cityssä voimakaronia kattilasta.  

 

Bordercollie ja novascotiannoutaja, siinäpä koirakaksikko, joidenka emännyydestä haaveilin pitkään. Ymmärsin kuitenkin, että unelma olisi järkevintä toteuttaa taajaman ulkopuolella omakotitalossa ja paikassa, jossa koirat saisivat temmeltää myös vapaana. Citymaasturikin olisi ollut kätevä lisä isojen koirahäkkien kuljettamiseen. Realiteetit tulivat paukkuen vastaan.

 

Hertta puolestaan tuli haukkuen vastaan ja ilmoitti kasvattajan suulla olevansa juuri se corgi, joka kovapäisenä mimminä sopisi kovapäiselle mimmille. Meidän tapauksessamme koira ja emäntä todellakin muistuttavat toisiaan. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että olemme pyyleviä, pitkäselkäisiä persjalkoja. Väittäisin, että ennen kaikkea meitä yhdistää vahva corgiasenne. Elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Kaikesta selvitään eikä herkuille sanota koskaan ei.

 

Yhteiseloamme on jatkunut jo kymmenen vuotta. Lyllerrämme samispötköinä ulkolenkit Hertan hoitaessa citykanien bongaukset sillä välin, kun minä keskityn äänikirjoihin. Kun ostan parempia juustoja, Hertta säntää paikalle laaduntarkkailijan ominaisuudessa. Analyyttisen nuuskuttelun saavat tuta myös miehen perjantaisin minulle tuomat kukkakimput sekä anopin käsilaukku. Sieltä kun löytyy aina tuliaisnakki tai pari.

Vanhetessamme olemme alkaneet jakaa myös kuorsauksen jalon taidon. ”Kuin kaksi marjaa”, totesi mieheni eräänä iltana kömpiessään vuoteeseemme. Siellä me makasimme Hersun kanssa vierekkäin duetossa koristen. Mies on kyllä ihan väärä ihminen kommentoimaan korinaamme mitenkään ikävästi, sillä hänen ja Hertan yhteinen harrastus on paukuttelu. Koomista tässä on se, että miehen syyttäessä koiraa hajuhaitasta, Hertta pomppaa minun luokseni ja ilmoittaa selkeällä corgikielellä ” TUO SE OLI!!”.

 

Hertalle ja minulle on alkanut kertyä ylimääräistä nahkaa. Minulle leuan alle ja Hertalle rinnuksiin. Totesimme yhteistuumin, että tästä nahasta saisi hyvät rukkaset. Hertan nisät ovat niin ikään saaneet tuta maan vetovoiman tai sitten roikkuminen on seurausta vatsan kasvamisesta. Ymmärrän tuskan ja kudon hänelle heijastinlangasta uutta villapuseroa. Controltoppeja kun ei taida koirille löytyä… Tällä hetkellä jaamme myös karvojen pöllyämisen. Hertta vaihtaa talviturkkia ja villahousujaan keväisempään kuosiin. Minä puolestaan suihkutin vahingossa lasinpesuainetta hoitoaineen sijasta kuontalooni. Lopputulema on kutakuinkin sama: mustia karvatuppoja on joka paikassa.

 

Yhtä asiaa en kuitenkaan haluaisi Hertan kanssa jakaa. Kun makaamme vierekkäin sohvalla ja seuraamme Crownin kutkuttavia corgikäänteitä, olen tunnistanut Hertasta leijailevan vanhan nartun tuoksun. Koiraihmiset tietävät, ettei mikään tuoksu niin hyvälle, kuin koiranpentu tai nuoren koiran tassuhiki. Iän myötä se tuoksu muuttuu ja vanhetessa koira alkaa tuoksua, no ei niin hurmaavalle.  

 

Tässä päivänä muutamana mieleni oli hieman kireä ja verenpaineetkin taisivat olla koholla. Kevät paljasti jälleen julmasti kaiken tahman sekä liman ja koti näyttäytyi hetken elttaantuneena. Surkeuden kliimaksina pannukakkutaikinaan leijaili jykevä karvatuppo. Silloin, hämärän rajamailla,  kiteytin tuskaiseen rääkäisyyni koko kapisen  sielunmaisemani ” Ikkunat on paskaset ja sohvakin haisee ihan koiran perseeltä!”. Kevät.

Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?

 

Teininä tuohon kysymykseen oli suloisen kutkuttavaa vastata: ” Pidetään kotibileet- Wuhuu!”. Lankapuhelin alkoi laulamaan bestiksen paikalle rekrytoimiseksi välittömästi, kun tieto muun perheen kuolettavan tylsästä viikonlopusta jossain hikisessä vuokramökissä oli päästetty päivällispöydässä lentoon. Koko kämppä olisi minun käytössäni viikonlopun, eikä innostustani pilaisi edes se, että huolettavanani olisi kaksi koiraa, pari kissaa, aavikkorotat ja niin edelleen. KÄTY! Tästä tulee niin siistiä!

 

Kun keski-ikäiseltä minältäni kysytään ” Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?”. Tyydyn vastaamaan, että itkeä pirautetaan hieman omaa ikääntymistä, ostetaan uudet body shaping-mummopikkarit ja soitetaan sille teinivuosien bestikselle, jonka tilanne on aivan yhtä surkea. Tämä ei todellakaan ole siistiä!

 

Pylly, beba, peffa, persikka- istumalihaksilla on monta muhkeaa nimitystä. Omani aiheutti viheltelyjä aikakautena, jolloin poikamainen pieni perä oli pop. Onneksi, sillä tänä Kardashianin aikakautena olisin todennäköisesti pistellyt olkatoppauksia sukkisten ja alushousujen väliin saadakseni edes pientä muhevuutta takalistooni. Kyllä olisi ollut tuskallista! Sen sijaan uskoin vahvasti sanontaan ” Seitsentoistavuotiaana on neito kauneimmillaan” ja kukoistin onnellisena pienessä pepussani ja poikamaisessa kropassani.

 

Se, mikä ennen oli kiinteä ja poikamainen, on nyt litteä ja pussimainen. ” Peffani muistuttaa nukkuvaa lepakkoa.”, parahdan ystävälleni, ” Se on just sellainen pää alaspäin roikkuva nahkarukkanen.”  Syytän istumatyötä. Se tappaa, mutta olen kyllä osallistunut aktiivisesti perskannikoideni joukkomurhaan koko työikäni. Mihin unohtuivatkaan taukojumpat tai alaselkää vahvistavat lihaskuntoharjoitukset? Se on oma syy, kun peba hyytyy!

 

En ole lainkaan ulkonäkökeskeinen ihminen, mikä voi tulla yllätyksenä tällaisen vuodatuksen jälkimainingeissa. En pynttäydy saati tälläydy ja lempi asuni ovat puutarhahaalarit ynnä Hai-saappaat. Takapuoli on kuitenkin kehonosa, joka tuottaa minulle päänvaivaa. Innokkaana vesijuoksijana huomaan, että peppuposkien on paljon parempi pysyä uimapuvun sisäpuolella kuin roikkua jossain polvitaipeiden yläreunalla. Sama pätee shortseihin sonnustautumisessa. Pakollisilla pikkumusta- kekkereillä olo olisi itsevarmempi, jos voisin luottaa siihen, että takapuoli pömpöttää selän puolella, eikä levähdä yhdeksi höttöiseksi massaksi vatsaläskien kanssa. Haluaisin kuroa peffani sellaiseen verkkomaiseen pussukkaan, jossa 70-luvulla paistettiin possunlihaa päivällispöytään. ” Piknik pylly”, hihkaisemme ystävättäreni kanssa ja visioimme keksintömme patentoimista.

 

Summa summarum ja pikakelaus otsikon kysymykseen: ” Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?”  Vastaus on yksinkertainen: Ollaan onnellisia ja annetaan nahkarukkasten roikkua villeinä ja vapaina. Elämä voi olla välillä ihan perseestä, mutta perse ei ole koko elämä.

 

 

Munakorit

 

Muutama vuosi sitten sain omalta pankkineuvojaltani kutsun naisten sijoitusiltaan. Muistan elävästi, kuinka olin juuri silloin vaihtamassa kevätmultia kukille ja painoin istutuslapion kulmalla kännykän kaiuttimen päälle kuullakseni puhelun ydinviestin: ”Tämä ilta on suunnattu nimenomaan piensijoitusta harrastaville naisille antamaan ideoita ja tietoa, jotta vaurastuminen olisi kaikkien saavutettavissa.” Silmäkulmastani havainnoin, miten mies pysähtyi kahvinkeittimen luo ja pyöritteli silmiään ennakoiden sen, mitä seuravaksi suollan suustani: ” Mutta kun minä en harrasta sijoittamista. Enkä kyllä oikein säästämistäkään. Rehellisesti sanoen, en ymmärrä rahasta yhtään mitään!”

 

Jälkiviisaana on toki helppo todeta, että juuri minun olisi ollut hyvä mennä sijoitusiltaan saamaan oppeja loppu elämäni taloudellisen turvan varmistamiseksi. Torpedoin kutsun kuitenkin kohteliaasti ja totesin kartuttavani eläkesäästötiliäni ja maksavani aivan kohtuuttomia summia vakuutuksestani, jonka pitäisi kattaa hoitokuluni, mikäli sairastun vakavasti tai joudun onnettomuuteen. En todellakaan halua, että lapseni suistuvat taloudelliseen ahdinkoon vuokseni. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt rakentaneeni turvapatoa kuoleman varalle, kun vaurastumisen ideana olisi kai lähinnä kyetä elämään myös silloin, kun kohtalo vetää kanveesiin?

 

Korona on vienyt monelta paitsi sosiaalisen elämän myös palkkatulot. Ne, jotka ovat säästäneet sukanvarteen tai pahan päivän varalle, ovat kuorolauluna ujeltaneet sen pahan päivän olevan juuri nyt ja ottaneet säästötiliensä sataset arjen avuksi. Aina sekään ei riitä ja tiedän monen kanssasisareni auttaneen lähipiirinsä nuoria lapsiperheitä, joissa särvintä leivänpäälle tulee vain Kelan- etuuksien muodossa. Samaan aikaan osa nuorista sijoittaa enemmän kuin koskaan. Tästä on kiittäminen paitsi osakesäästötilejä ennen kaikkea somettajia. Nykyään on ”in” olla parikymppinen tubettaja, jolla on omilla rahoilla ostettu kerrostaloasunto ja kanavalla videoputki rahankäyttöön ja sijoittamiseen liittyen. On mielenkiintoista seurata nuorten aikuisten säästämiseen ja sijoittamiseen liittyviä keskusteluja.  Olen myös hyvin ylpeä lapsistani, jotka suunnittelevat tarkoin talouttaan ja siirtävät kuukausittain rahaa asuntosäästötileilleen. Minä en ole se, joka on kasvattanut heistä näin vastuullisia rahankäyttäjiä.

 

Pojasta polvi parempi, onneksi. Olen varsin ansioitunut rahan KÄYTTÄJÄ, jonka harrastuksiin seteleiden hilloaminen ei ole kuulunut. Mietin tarkkaan ostoksia tehdessäni tuotteen elinkaarta, laadukkuutta, kotimaisuutta ja luonnonmukaisuutta. Palveluja ostaessani valitsen aina mieluummin yksityisyrittäjän. Kuljen työmatkat pyörällä tai kävellen, mutta suon itselleni ihan hassuja, kukkaroa kuluttavia iloja kuten aikakauslehdet, hedelmäsmoothiet ja leikkokukat. Voisin elää myös ilman suolavesikelluntaa tai siirtolapuutarhamökkiäni, mutta ne todellakin lisäävät hyvinvointiani tehokkaammin kuin työterveyslääkärin määräämät verenpainelääkkeet. Kun tähän kuluttajaprofiiliin lisätään vielä asumisen kulut, niin jopa lyhyellä lukion matematiikalla pääsee oikeaan lopputulemaan: ei tässä rahassa ryvetä!

 

”Kaikkia munia ei kannata tunkea samaan koriin”, totesi pankkineuvojani silloin vuosia sitten puhelussaan. Se oli tarpeeksi kansantajuisesti selitetty jopa minulle, huolettomalle tuhlarille. Ymmärsin olevani taloudellisesti haavoittuva, keski-ikäinen nainen, jota Prinssi Rohkea ei riennä hädän hetkellä auttamaan. Konmarittamisen sijaan ryhdyin munakorittamaan. Minulla on onneksi säännöllinen kuukausipalkkani, josta kaikkien pakollisten menojen jälkeen ”munakoritan” kuukausittain osan. Munakorien lisäksi saan turvaa puskurirahastostani, jonka voin hädän hetkellä ottaa vaikka heti käyttöön. En myöskään kiinny niin tiukasti materiaan, ettenkö pystyisi realisoimaan tilanteen niin vaatiessa vaikka sitten sitä siirtolapuutarhamökkiäni.

 

Meidän pahaa päiväämme on nyt kestänyt pian puolitoista vuotta, sillä silloin mieheni sairastui vakavasti ja joutui jäämään pois työelämästä. Kaikki, jotka ovat kokeneet syystä tai toisesta kotitaloutensa kuukausitulojen romahtamisen yhdessä yössä tietävät, miten se heijastuu välittömästi arkeen. Kurjaa tilanteessa on se, ettei siinä voi jäädä odottelemaan ihmettä tai lottovoittoa. On toimittava heti. Asuntolaina on maksettava. Ruokaa on ostettava. Auto tarvitsee bensaa, lapsi bussilipun, koira eläinlääkärinsä. Sähkö- ja vesilasku, puhelinmaksu, vakuutukset ja mahdolliset osamaksut- kaikki on hoidettava, eikä aikaa itsesäälille, saati kohtalon sättimiselle ole. Munakorit nousevat silloin arvoon arvaamattomaan ja mikäli niitä malttaa haudutella, elämä voi  jatkossakin svengata tiputanssin tahtiin.

 

 

Lumi ja aavistus ruohosta

 

Teinillä ja minulla on uusi, yhteinen harrastus. Leikimme salapoliisia. Tutkinnan kohteena on ruohon polttelun jäljittäminen kerrostalomme oikean oven taakse. Rikospaikkatutkintamme on ollut hieman hapuilevaa, sillä kun Sherlock on lähtenyt perjantain rientoihin lukiokavereidensa kanssa ja vannottanut Marplea jatkamaan nuuskintaa, on Marple valitettavan usein nukahtanut sohvalle ennen kympin uutisia. Onneksi meillä on tutkinnalliset vahvuutemmekin. Marple omaa vahvat äidinvaistot ja koulutuksen empiiriseen havainnointiin, kun taas Sherlock sulautuu ituhippikansaan kierrätysvaatteissaan ja kitaralaukuissaan. Sitä paitsi, me olemme jo selvästi lähestymässä tapauksen loppuratkaisua!

Kaikkia alkoi siitä, kun eräänä alkusyksyn iltana koirallamme oli vatsavaivoja ja jouduimme myöhään illalla kiikuttamaan poloisen pihamaalle tarpeilleen. Kun palasimme rappukäytävään, vastaamme leijaili kunnon töpsäys makeaa ruohon tuoksua. ” Voihan piru”, sähisin miehelleni, ” Joku pössyttelee täällä”. Olimme vasta pari kuukautta aiemmin ostaneet uuden kotimme, joka toki sijaitsee ns. ”nousevalla ” alueella ja on sekä luovien ihmisten että nuorten aikuisten suosiossa, mutta hei: Tämän talon piti olla rauhallinen ja asukaskunnan vakaa. ” Höpöhöpö, ei täällä mikään haise.”, väitti mies ja päätin unohtaa koko asian.

Pari viikkoa myöhemmin teini tuli perjantai-illalla kotiin ja viittoili into piukassa eteisessä: ” Tuu äiti haistaan. Joku polttaa ruohoa.” Niin teki. Paha vaan, että vaikka pimeässä rapussa nuuskutimme Rotwailereiden lailla, emme hahmottaneet tuoksun alkuperää. Minä Marple, sinä Sherlock päätimme ja jatkoimme tilanteen tarkkailua. Otin avuksi hakukoneen ihmeellisen maailman ja sujuvasti googlettelin uuden naapuristomme ja taloyhtiömme tiedot. Ilokseni totesin, että talossamme asuu varsin heterogeeninen populaatio toimittajasta it-yrittäjään ja autokauppiaasta aikamiespoikaan. Tuossa torvisoittokunnassa minä olisin voinut olla pössyttelijä ihan yhtä lailla kuin kuka tahansa naapureistamme.

 

Makea tuoksupilvi pöllähti vastaan harvoin, mutta kuitenkin toistuvasti. Mainitsin asiasta ohimennen jopa taloyhtiömme hallituksen jäsenelle, mutta hän ei selkeästi vanhempana herrasmiehenä ymmärtänyt lainkaan, mistä puhuin. Ajattelin lopulta antaa asian olla. Mitä se minulle kuuluu, jos joku haluaa pilata elämänsä aivoista puhumattakaan.

 

Työpisteeni on taloyhtiömme sisäpihalle päin ja valitettavan usein huomaan tuijottavani tuota näkymää kesken työpäivän kuin inspiraatiota tai sisäistä viisautta roskakatoksesta ammentaen. Sitä sieltä ei löytynyt, mutta löytyipä kuitenkin yläkerran nuori akateemikko, joka ulkoiluttaa valkoista koirakaksikkoaan useamman kerran päivässä. ” Halla ja Lumi”, hän huutelee hauvoilleen ja porhaltaa läheiseen puistoon. Puistosta puolestaan porhaltaa silloin tällöin akateemikon ystäviä lauantaita viettämään.  Ai mistäkö tiedän? Kyllä kuulkaa täti huomaa, kun puolikymmentä nuortamiestä tepsuttelee pyyheliinat lanteillaan taloyhtiön saunaan illan viimeisinä kylpijöinä. Täti on ehkä vanha, mutta ei sokea! Olenpa jopa ihastellut, miten iloista, kohteliasta ja tervehenkistä porukkaa tuo miehen puolikkaiden kerho on. Edes saunakaljoja eivät kanna mukanaan!

 

No eivät kanna, ei. Johtuisikohan siitä, että hilppasevat saunan jälkeen kelteisillään parvekkeelle vetämään parit jointit. Sherlock tuli viime lauantaina kotiin hieman ennen yhtätoista ja vaati Marplea sonnistautumaan Ainoihinsa ja vääntäytyvän parvekkeelle. ” Tätä et äiti usko. Noi polttaa ruohoa tossa yläkerran parvekkeella”. Vaikka omaankin supervoimia, kuten kyvyn gluteenittomien sämpylöiden leipomiseen ja takan sytyttämiseen yhdellä tulitikulla, en kuitenkaan näe parvekkeen lattian läpi, kuka tai ketkä siellä sauhuttelivat. Kuulin vain koiran haukahduksen ja sen jälkeen lempeän komennon ” Lumi, ei.”

 

Olen samaa mieltä. Ei ruohoa eikä varsinkaan lunta, mutta minkäs teet? Hetken mietin jo aivan vakavissani, josko menisin soittamaan nuorukaisen ovikelloa ja pitäisin pienen äidillisen valistussession huumausaineiden vaarallisuudesta. Sherlock kuitenkin totesi sen olevan tuhoon tuomittu idea ja minun olevan ” Pähkähullu maailmanpelastaja, joka kärsii suuruuskuvitelmista”. En siis mennyt. Tällä kertaa. Sen olen kuitenkin päättänyt, että jos akateemikko milloinkaan tulee samaan hissiin tai pihamaalla tuoksahtaen vastaan, tiedustelen tuomitsematta ja saarnaamatta, voisiko hän tulla kokemusasiantuntijana taloyhtiön hallituksen vuosikokoukseen kertomaan oman näkemyksensä niin sanotusta porttiteoriasta. Pihamaallemme on nimittäin tulossa ensi kesänä remontti, enkä millään tunnu saavan ideaani lukolla varustetusta, portillisesta jätekatoksesta läpi. Hmmm?

 

Autofiktio, mikä ihana tekosyy!

 

Olen oppinut uuden ja kerrankin käyttökelpoisen sivistyssanan: AUTOFIKTIO. Elämäni on, koko polveilevan ja öljysoralla päällystetyn erikoistaipaleensa ajan, ollut sarja omituisia karttamerkintöjä vauhdikkaine pikataipaleineen ja rajuine ulosajoineen.  Siksi minä, järki-ihmisenä pidetty, tyyni ja tasapainoinen nainen, vakuutankin nyt teille tarinoideni olevan silkkaa autofiktiota.  Näkymätön nainen esiintyy siten näissä tarinoissa päähenkilönä ja kertojana tapahtumissa, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia elämässäni tapahtuneille tosiasioille. Se, mennäänkö milloin ja miten lähelle totuutta, jääköön kunkin oman harkinnan varaan. Ville Haapasaloa siteeratakseni: ” Ette te kuitenkaan uskoisi!”.

 

Omakohtaisuus ei ole kirjoituksissani laadun kriteeri, mutta tiedostan toki meidän ihmisten tarpeen tirkistellä tai stalkata hienovaraisesti toistemme elämää. Teen sitä itsekin, myönnetään. Ulkoilutan talvi-illan hämärissä koiraani keskustan kaduilla ja mietin, millaisia tarinoita valaistujen ikkunoiden taakse kätkeytyy. Joskus koen suorastaan sävähdyttäviä juonellisia käänteitä, kun ihmishahmot ikkunoiden takana siirtyvät arjen toiminnoissaan huoneiston tilasta toiseen ja levittävät eteeni elämänsä kuin tv:n mykkäelokuvassa.

 

Samalla innolla aistin vanhojen esineiden tunnelmaa: mikä on tämän korulippaan omistajan tarina tai miksi runokirjan sivujen välistä löytyy prässätty kissankello. Myönnän myös olevani se ihminen, joka kuulee henkilökohtaisiksi tarkoitettujen kännykkäpuheluiden tauot, äänenpainot ja sanavalinnat joka solullaan. Siksi vihaankin sitä, että ihmiset kailottavat älykapuloihinsa julkisilla paikoilla elämäntarinaansa ja minä joudun kuuntelemaan niitä kuin helvetillisiä, loputtomia podcasteja.

 

En ole utelias. Olen tiedonhaluinen. Lisäksi olen tavattoman herkkä aistimaan tunnetilojen muutokset, ihmisten välisen energian, ilmeet ja eleet. Näen usein ratkaisut oman elämäni kysymyksiin unissa ja tämän vuoksi pidänkin patjani alla muistikirjaa ja kynää. Samoin syntyvät parhaat ideani sekä työelämään liittyvät päätökset. Autofiktion lisäksi voinkin todeta olevani myös harjaantunut aivojen autopilotin hyödyntäjä.

 

Vuosia sitten minua piinasi pitkään jatkunut issiasvaiva. Olin käynyt lääkärillä, syönyt relaksantteja ja saanut fysioterapiaa. Mikään ei auttanut. Sitten kuulin hierojasta, joka käytti klassisen hieronnan rinnalla vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Koska aloin muistuttaa ryhdiltäni korkkiruuvia, päätin antaa keholleni mahdollisuuden sulaa hänen otteessaan. Kokemus oli mielenkiintoinen. Hoidon aikana tuo taitava nainen muokkasi ruotoani eri kohdista ja totesi kehoni olevan alkukantainen, sillä lihaksistoni on metsästäjä -keräilijän lihaksisto. Rääkäisin kivusta, kun hän paineli jalkapohjaani ja totesi toistuvan migreenini johtuvan siitä, että tuijotan läppäriä lähietäisyydeltä.  Kehoni on nimittäin  valjastettu tähyämään kauas horisonttiin uhan tai saaliin ennakoimiseksi. Kertoipa hän siitäkin, miten rentoutan alaselkääni ja lonkkiani ratsastajarentoutuksia hyödyntäen.

 

Toissajouluna sain lapsiltani lahjaksi Dna-testin. Vanupuikkojen pyörittely poskinahkoissa tuntui hassulta, mutta kun puhelimeen tuli ilmoitus tulosten saapumisesta, minut valtasi lämmin ja turvallinen olo. Pian olohuoneemme täytti hypnoottinen intiaanilaulu ja ruudulla näkyi: 4 % intiaania. UGH! Ilmoitin välittömästi ostavani nahkahameen, veistäväni mökin pihalle toteemipaaluun ja skalpeeraavani jokaisen Untamon, joka jaksaa vääntää piilukirvestä kanssani turhanpäiväisyyksistä.

 

Vasta paljon myöhemmin muistin lapsena erään suosikkivaatteeni olleen nimenomaan kummitätini tekemä, keinonahkainen intiaaniliivi. Murkkuna pidin puhki ruskean, inkkarikuvioisen mokkanahkahameen  ja totta kai minulla oli pitkien hiusten somisteena otsalla punottu panta. Niin, ja sulkia ja höyheniä tielleni on putoillut lapsesta saakka mitä kummallisimmissa yhteyksissä. Järkinaisena haluaisin ohittaa nämä tapahtumat sattumina ja elämän vekkuleina kepposteluina.  En kuitenkaan  millään ymmärrä sitä,  miten   vaihtoehtoishoitaja tunnisti etniset juureni paljon aiemmin (ja huomattavasti halvemmalla) kuin ylikansallinen geenipankkifirma? SALALIITTOTEORIA- siinäpä päivän kolmas trendikäs termi yhteiseen rouskutteluumme.

 

Sukuni viisaat naiset, osa 1

 Minut on kasvatettu sananlaskuilla, arjen aforismeilla sekä inhorealistisilla lausahduksilla. Näistä kaikista on kiitäminen sukuni viisaita ja vahvoja matriarkkoja, joista jokaisesta voisin perustellusti käyttää myös määritelmää ” Verbaalinen dominatrix”.

Meidän suvussamme naiset eivät koskaan ole olleet kylän parhaita neulojia tai mansikkahillon keittäjiä, mutta heidän tarinansa ovat täyttäneet aikojen saatoissa niin maalaistalon pirtit kuin kerrostalon kulmasohvat.  Aina tarinallinen Bonsai-puu ei ole kasvanut haluttuun muotoon ja lopputulemana on ollut jopa syyte kunnianloukkauksesta. Näin kävi 1900-luvun alussa eräälle sukuni naiselle, joka taisteli vimmaisesti viljelymaista naapurin nuoren isännän kanssa. Nuorella isännällä oli rahaa ja valtaa, mutta matriarkalla tarkka näkö ja kiivas kieli. Aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä viisainta pitää landella omana salaisuutenaan, sukulaiseni käytti sitä häpeilemättä (ja hyvin seikkaperäisesti kuvaillen) lyömäaseena saavuttaakseen oikeuden parhaisiin viljelymaihin. Kerrotaan, että kylän muut isännät ja emännät olivat kirjoittaneet matamin käyttämiä sanoja tohkeissaan paperille ylös ja iltakaudet niitä sitten sivistyssanakirjasta omaan ymmärrykseensä suodattaneet. Huonostihan siinä kävi, aluksi. Matriarkka nimittäin osasi myös pyytää julkisesti anteeksi verbaalisen ruoskansa iskuja ja heistä tuli kuin tulikin nuoren isännän kanssa ystäviä. Tämä parivaljakko yhdisti voimansa tehokkaasti aina silloin, kun kylän elinvoimaisuus uhkasi näivettyä hitaan byrokratian pölyissä. Vauhtikaksikko jyräsi kylälle toimimaan niin kiertokoulun kuin kyläkaupankin. Ai niin, tässä yhteydessä on myös tärkeä mainita, että esiäitini puolusti loppuun saakka rakkautta vailla rajoja. Aika mahtava mimmi siis!

Ei liene yllättävää, että kahden upean nuoren naisen äitinä koen velvollisuudekseni siirtää koko verbaalisen perintöni tuleville polville. Koska elämme yhdenvertaisuuden aikaa, myös 16-vuotias poikani on sananräiskinnän maalitaulu, halusipa tai ei. Jokapäiväinen kielikylpy starttasi heti prenataalisessa vaiheessa ja jatkuu edelleen. Tässä verbaalisen ennakkoperinnön jakovaiheessa voin todeta, ettei sijoittamiseni ole ollut turhaa. Esikoinen hengittää kirjallisuutta, keskimmäinen kuvataidetta ja nuorimmainen saa allekirjoittaneen jo nyt pyyhkäisemään silmäkulmaansa näytölle leijailevilla kielikuvillaan.

Aion tulevina vuosina syöttää kaikki nämä mahdottomat lausahdukset ja sananparret heimoomme liittyville vävyille, miniöille sekä mahdollisille lapsenlapsille, mutta ennen sitä haluan ehdottomasti jakaa timanttisimmat lohkaisut laajempaan käyttöön. ” Live, laugh and love”-kyltti eteisen seinällä on niin nähty, mutta uskallakko nää tärräyttää etteisen seinälle kyltin, jossa lukkee ” Tyhymä saa olla vaan ei Tyrnävältä”. Lupaan, ettei se ole kulttuurista omimista. Se on aitoutta.

 Mutta asiaan. Tässä teille  arkeen liittyviä elämänohjeita ja viiltäviä analyyseja. Sulkuihin olen lisännyt aina sen henkilön, jonka suusta sanat ovat sinkoilleet.:

 

” Muista, että aikuisen naisen turva on lopultakin vain hänen oma pankkitilinsä.” (äiti)

” Rakkaudessa ei ole tärkeää tietää, kumpi määrää kaapin paikan. Tärkeää on osata rakentaa yhdessä avohyllyt.” (äidin ja minun keskustelu silloin, kun olin nuori vaimo)

” Enää yksi yö ja on huominen” (esikoiseni ala-asteikäisenä)

” Miesten tulisi ymmärtää, että on paljon parempi tulla muistetuksi pienestä pippelistä kuin täytenä mulkkuna” (äiti, mutta tämän viisauden juuret lienevät esiäidissäni…)

” Sielussani kamppailevat moraali ja oma hyvinvointini” (esikoiseni)

” Selektiivinen ripuli on aina perusteltavissa oleva syy jäädä pois epämiellyttävistä tilanteista”

 (allekirjoittanut)

” Pipi jalassa ei vie yöunia, mutta pipi omatunnossa vie” (keskimmäiseni päiväkoti-ikäisenä)

” Päivääkään en antaisi pois. En antaisi, mutta vaihtaisin kyllä heti parempaan, jos mahdollista”

 (äiti)

” Hedonismikellukkeet pelastavat arkeen hukkuvan naisen.” (allekirjoittanut)

” Jos on ässän tissit ja ällän perä, täytyy olla tosi onnellinen siitä, että on älykäs.” (isosikoni murkkuikäisenä)

” Jos janottaa, juo vettä. Jos särkee päätä, ota aspiriini. Jos sydäntä särkee, soita minulle.” (äiti)

” Siskojeni vuoksi kävelisin vaikka kylmään kaivoon” (me, aikuiset siskokset)

 

Ymmärtänette, että tulevan vuoden aikana minun on ihan välttämätöntä valistaa teitä myös verbaalisten dominatrixien sivalluksilla naiseudesta, rakkaudesta ja ulkonäköasioista. Siihen saakka annan seuraavan ajatuksen siivittää matkaanne: ” Mieti, haluatko siirtää tyttärillesi mallin särkymättömästä naisesta. Eikö olisi parempi opettaa heitä käyttämään kypärää.”

rtyuiopdfffffffffffffffffffffff, eli erään webinaarin anatomia

 

Arvoisa ”Kulutuskulttuuri ja globalisoituva ympäristökriisi”-webinaarin pääpuhuja. Tahdon näin julkisesti osoittaa teille vilpittömän anteeksipyyntöni eiliseen webinaariin liittyen. Tarkoitukseni ei ollut millään muotoa häiriköidä luentoanne. Minulle tapahtui valitettava vahinko ja olen hyvin häpeissäni siitä, että jouduitte välillisesti kärsimään ongelmastani.

 

Asia on nimittäin niin, että olen jo pidempään kärsinyt uniongelmista. Heräilen toistuvasti kahden-kolmen välillä ja nukahdan uudelleen juuri ennen herätyskellon piippausta. Tämä jo itsestään olisi piinaavaa, mutta kun tähän lisää helvetillisen hikoilun ja öisen haahuilun rauhattomana ympäri asuntoa, on tilanne täysin perseestä. Sanonpa vaan, ettet miehenä voi millään ymmärtää, miltä tuntuu olla se rauhaton sielu, joka löytää aamulla itsensä lopen uupuneena pikkuhousuissa retkottamassa milloin olohuoneen sohvalta, keinutuolista tai kuten minä tänä aamuna: koiran patjalta. Se ei ole kaunis näky se ja voin kertoa, ettei se tee hyvää webinaarikestävyydelle.

 

Viime viikolla nukahdin kampaajan tuoliin. Jossain tajunnan rajamailla ymmärsin pääni retkottavan ikävästi ja jonkun ehkä toistavan nimeäni, mutta se ei saanut minua heräämään ja siirtymään värjätyn pääni kanssa pesupisteelle. Se, mikä minut lopulta suorastaan sinkosi ylös, oli oma pieruni, joka pamahti kampaamon tyylikkääseen nahkapenkkiin kuin konekiväärin lipas. Tietenkin esitin muille asiakkaille paheksuvani viereisen tuolin asiakkaan piereskelyä. Paha vaan, että viereisellä paikalla nökötti ruukussaan Peikonlehti. Petturi.

 

On minulle silti käynyt vieläkin nolommin. Vesijuoksun jälkeen nukahdin uimahallin saunaan. Ajattele nyt itsekin: ihana hämy ja suloinen lämpö. Levitin pyyheliinan lauteelle ja ihan vähän oikaisin. Saunassa ei sitä paitsi ollut juuri silloin ketään. Heräsin tunnin kuluttua siihen, että joukko Päiväkoti Palleron taaperoita tuijottaa itkunsekaisin kasvoin minua ja viittoilee myötähäpeässä kierivälle lastentarhaopettajalleen ” Kato nyt, se on mölkö”. Näin reheväksi ladyksi liikuin muuten yllättävän ketterästi lauteilta aina työpaikan kahvihuoneeseen saakka. Toki torkahdin sielläkin, mutta vain hetkeksi.

 

Niin että loppujen lopuksi te, herra webinaarin pääpuhuja, pääsitte yllättävän vähällä. Myönnän, että mikrofonin auki jääminen oli todella ikävää ja että kuorsaukseni (nyt täytyy aivan tarkistaa, mitä sanamuotoa käytittekään sitä kuvaillessanne) oli jokseenkin infernaalista, mutta voin taata, että kameran livekuva tilanteesta olisi ollut vielä pahempi vaihtoehto! Kiistän myös sen, että olisin tahallisesti häiriköinyt webinaarin keskustelualuetta. Se oli otsani, joka painautui läppärin näppäimistöön ja jostakin syystä juuri f-jumitti oikeaan sieraimeeni. En siis tietoisesti käyttänyt f-kirjainta kuvaamaan mielipidettäni keskustelualustalla. (Pahoittelen myös sitä, että se f- sana lipsahti suustani, kun ymmärsin että saan pieniä sähköiskuja poskeeni kirjainalueella f-l. HP on nimittäin siitä surkea kone, ettei se kestä edes pientä määrää kosteutta ihmiskuolan muodossa.)

Niin että anteeksi vielä kerran ja kiitos mielenkiintoisesta webinaarista. Sitä kai se kuitenkin oli, koska itse sinne ilmoittauduin, maksoin 150 e ja nukuin koko paskan läpi. Anteeksi. Tuota ei pitänyt sanoa. Olen vaan niin kovin väsynyt…

Parasta ennen 4/2022

 Mikä siinä on, että miehen lähestyessä puolta vuosisataa, sitä pidetään kerrassaan mainiona tapahtumana, jolloin poikanen ” pääsee vihdoin miehen ikään”. Mies on kuin komea tammi, jonka jokainen vuosirengas on testosteronia tihkuva, charmikas juonne. Iän karttumisen myötä mies muotoutuu korkeintaan sisukkaaksi äijäksi, kalastavaksi eräjormaksi tai lastenlasten rakastamaksi ukiksi.

Toisin on meidän naisten laita. Nelikymppiset juhlitaan suurella haikeudella hyvästellen samalla sekä urakehitys että lapsihaaveet. Juhlapuheissa kanssasisaret vihjaavat eläkesäästämisen tärkeydestä ja kauneusklinikasta, jossa on kaupungin parhaimmat hyaluronihappohoidot. Loppu illasta itketään yhdessä, miten meistä entisistä bikini-beibeistä tulikaan tällaisia tätejä ja samalla lorautetaan lisää punkkua Iittalan Essenceen. Sitten katraan päihtynein veisaa pätkän ” Korkkarit kattoon”- virrestä ja niittaa viimeisen naulan kuoleman kouristuksissaan vääntelehtivän naiseuden arkkuun sokeltaen sekavasti: ” vaihdevuodet”.

Minusta tuli nelikymppinen, entinen bikini-beibi, 8 vuotta ja 9 kuukautta sitten. Juhlapäivästä on elävästi jäänyt mieleeni kaksi helmeä: anoppini toteamus siitä, että minusta täytyy tuntua nyt varmasti hyvin vanhalta, mutta että siihen kyllä tottuu sekä isosikoni sekava tilitys naiseudesta ja hedelmistä. Se meni jokseenkin näin: ” Rakas sisko, niin se vaan on, että lähestyessämme viidenkympin maagista rajapyykkiä, täydellisimmätkin luumut alkavat vähitellen muuttua ryppyisiksi rusinoiksi. Ei siinä auta silkkihansikkailla käsittely tai hedelmätarhaajan tehoseerumit. Metamorfoosi on varma ja parasta ennen päivämäärä tulee meillä jokaisella vastaan.” Puhe oli koskettava ja tosi, mutta kasvioppi ei ole koskaan ollut siskoni vahvin laji. Luumuista tulee aivan yhtä harvoin rusinoita kuin rypäleistä ummetuslääkettä. 

 Siskoni elämänviisaus sinkosi minut voimalla naiseuden ultrajuoksumatkalle. Urheiluvälineosaston sijaan jäin jumiin hedelmätiskille ja pohdin, onko ihan pakko muuttua rusinaksi ja jos on, haittaako se ja jos haittaa, niin ketä.  Elintarvikemainontaan tiiviisti perehdyttyäni olen nimittäin saavuttanut ylemmän ymmärryksen tason ja siinä rusinoita suorastaan himoitaan.  Lähikaupan maksalaatikko saavuttaa deluxe -asteen vasta rusinoilla ryydytettynä eikä simaa voi kerta kaikkiaan tehdä ilman noita hiivasta piukeita mollukoita. Suomen kielessä on myös sanonta: ” Ottaa vain rusinat pullasta”. Eikö se nimenomaan tarkoita sitä, että rusina on niin mielettömän hekumallinen pallero, että rangaistuksen pelossakin se on napattava mukaansa enne kuin sen joku muu saa?

Olen kovin turhautunut elämääni ylikypsänä luumuna. Banaanikärpäset kiertelevät yläpuolellani uhkaavina parvina ja joinakin aamuina, kun katson peiliin, voin nähdä konkreettisesti koko julman mädäntymisprosessin. Elän pirullista välivaihetta, jossa en kuulu biojätteeseen, mutta en myöskään ole elämää sulostuttava rusina. Etenen ultrajuoksijan lailla sitkeydellä ja määrätietoisesti kohti parasta ennen päivää.  Tavoitteenani on voittaa tämä skaba ja tulla maaliin yksilöllisenä, täydellisen mehukkaana rusinana. Vuosi ja kolme kuukautta yksinäistä rämmintää  naiseuden ryteikössä voi kuitenkin uuvuttaa vahvimmankin naisen. Siskot, tällä matkalla tulen tarvitsemaan runsaasti henkistä tukeanne sekä kuivaa valkoviiniä nesteytykseen.