Mikä siinä on, että miehen lähestyessä puolta vuosisataa, sitä pidetään kerrassaan mainiona tapahtumana, jolloin poikanen ” pääsee vihdoin miehen ikään”. Mies on kuin komea tammi, jonka jokainen vuosirengas on testosteronia tihkuva, charmikas juonne. Iän karttumisen myötä mies muotoutuu korkeintaan sisukkaaksi äijäksi, kalastavaksi eräjormaksi tai lastenlasten rakastamaksi ukiksi.
Toisin on meidän naisten laita. Nelikymppiset juhlitaan suurella haikeudella hyvästellen samalla sekä urakehitys että lapsihaaveet. Juhlapuheissa kanssasisaret vihjaavat eläkesäästämisen tärkeydestä ja kauneusklinikasta, jossa on kaupungin parhaimmat hyaluronihappohoidot. Loppu illasta itketään yhdessä, miten meistä entisistä bikini-beibeistä tulikaan tällaisia tätejä ja samalla lorautetaan lisää punkkua Iittalan Essenceen. Sitten katraan päihtynein veisaa pätkän ” Korkkarit kattoon”- virrestä ja niittaa viimeisen naulan kuoleman kouristuksissaan vääntelehtivän naiseuden arkkuun sokeltaen sekavasti: ” vaihdevuodet”.
Minusta tuli nelikymppinen, entinen bikini-beibi, 8 vuotta ja 9 kuukautta sitten. Juhlapäivästä on elävästi jäänyt mieleeni kaksi helmeä: anoppini toteamus siitä, että minusta täytyy tuntua nyt varmasti hyvin vanhalta, mutta että siihen kyllä tottuu sekä isosikoni sekava tilitys naiseudesta ja hedelmistä. Se meni jokseenkin näin: ” Rakas sisko, niin se vaan on, että lähestyessämme viidenkympin maagista rajapyykkiä, täydellisimmätkin luumut alkavat vähitellen muuttua ryppyisiksi rusinoiksi. Ei siinä auta silkkihansikkailla käsittely tai hedelmätarhaajan tehoseerumit. Metamorfoosi on varma ja parasta ennen päivämäärä tulee meillä jokaisella vastaan.” Puhe oli koskettava ja tosi, mutta kasvioppi ei ole koskaan ollut siskoni vahvin laji. Luumuista tulee aivan yhtä harvoin rusinoita kuin rypäleistä ummetuslääkettä.
Siskoni elämänviisaus sinkosi minut voimalla naiseuden ultrajuoksumatkalle. Urheiluvälineosaston sijaan jäin jumiin hedelmätiskille ja pohdin, onko ihan pakko muuttua rusinaksi ja jos on, haittaako se ja jos haittaa, niin ketä. Elintarvikemainontaan tiiviisti perehdyttyäni olen nimittäin saavuttanut ylemmän ymmärryksen tason ja siinä rusinoita suorastaan himoitaan. Lähikaupan maksalaatikko saavuttaa deluxe -asteen vasta rusinoilla ryydytettynä eikä simaa voi kerta kaikkiaan tehdä ilman noita hiivasta piukeita mollukoita. Suomen kielessä on myös sanonta: ” Ottaa vain rusinat pullasta”. Eikö se nimenomaan tarkoita sitä, että rusina on niin mielettömän hekumallinen pallero, että rangaistuksen pelossakin se on napattava mukaansa enne kuin sen joku muu saa?
Olen kovin turhautunut elämääni ylikypsänä luumuna. Banaanikärpäset kiertelevät yläpuolellani uhkaavina parvina ja joinakin aamuina, kun katson peiliin, voin nähdä konkreettisesti koko julman mädäntymisprosessin. Elän pirullista välivaihetta, jossa en kuulu biojätteeseen, mutta en myöskään ole elämää sulostuttava rusina. Etenen ultrajuoksijan lailla sitkeydellä ja määrätietoisesti kohti parasta ennen päivää. Tavoitteenani on voittaa tämä skaba ja tulla maaliin yksilöllisenä, täydellisen mehukkaana rusinana. Vuosi ja kolme kuukautta yksinäistä rämmintää naiseuden ryteikössä voi kuitenkin uuvuttaa vahvimmankin naisen. Siskot, tällä matkalla tulen tarvitsemaan runsaasti henkistä tukeanne sekä kuivaa valkoviiniä nesteytykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti