Lumi ja aavistus ruohosta

 

Teinillä ja minulla on uusi, yhteinen harrastus. Leikimme salapoliisia. Tutkinnan kohteena on ruohon polttelun jäljittäminen kerrostalomme oikean oven taakse. Rikospaikkatutkintamme on ollut hieman hapuilevaa, sillä kun Sherlock on lähtenyt perjantain rientoihin lukiokavereidensa kanssa ja vannottanut Marplea jatkamaan nuuskintaa, on Marple valitettavan usein nukahtanut sohvalle ennen kympin uutisia. Onneksi meillä on tutkinnalliset vahvuutemmekin. Marple omaa vahvat äidinvaistot ja koulutuksen empiiriseen havainnointiin, kun taas Sherlock sulautuu ituhippikansaan kierrätysvaatteissaan ja kitaralaukuissaan. Sitä paitsi, me olemme jo selvästi lähestymässä tapauksen loppuratkaisua!

Kaikkia alkoi siitä, kun eräänä alkusyksyn iltana koirallamme oli vatsavaivoja ja jouduimme myöhään illalla kiikuttamaan poloisen pihamaalle tarpeilleen. Kun palasimme rappukäytävään, vastaamme leijaili kunnon töpsäys makeaa ruohon tuoksua. ” Voihan piru”, sähisin miehelleni, ” Joku pössyttelee täällä”. Olimme vasta pari kuukautta aiemmin ostaneet uuden kotimme, joka toki sijaitsee ns. ”nousevalla ” alueella ja on sekä luovien ihmisten että nuorten aikuisten suosiossa, mutta hei: Tämän talon piti olla rauhallinen ja asukaskunnan vakaa. ” Höpöhöpö, ei täällä mikään haise.”, väitti mies ja päätin unohtaa koko asian.

Pari viikkoa myöhemmin teini tuli perjantai-illalla kotiin ja viittoili into piukassa eteisessä: ” Tuu äiti haistaan. Joku polttaa ruohoa.” Niin teki. Paha vaan, että vaikka pimeässä rapussa nuuskutimme Rotwailereiden lailla, emme hahmottaneet tuoksun alkuperää. Minä Marple, sinä Sherlock päätimme ja jatkoimme tilanteen tarkkailua. Otin avuksi hakukoneen ihmeellisen maailman ja sujuvasti googlettelin uuden naapuristomme ja taloyhtiömme tiedot. Ilokseni totesin, että talossamme asuu varsin heterogeeninen populaatio toimittajasta it-yrittäjään ja autokauppiaasta aikamiespoikaan. Tuossa torvisoittokunnassa minä olisin voinut olla pössyttelijä ihan yhtä lailla kuin kuka tahansa naapureistamme.

 

Makea tuoksupilvi pöllähti vastaan harvoin, mutta kuitenkin toistuvasti. Mainitsin asiasta ohimennen jopa taloyhtiömme hallituksen jäsenelle, mutta hän ei selkeästi vanhempana herrasmiehenä ymmärtänyt lainkaan, mistä puhuin. Ajattelin lopulta antaa asian olla. Mitä se minulle kuuluu, jos joku haluaa pilata elämänsä aivoista puhumattakaan.

 

Työpisteeni on taloyhtiömme sisäpihalle päin ja valitettavan usein huomaan tuijottavani tuota näkymää kesken työpäivän kuin inspiraatiota tai sisäistä viisautta roskakatoksesta ammentaen. Sitä sieltä ei löytynyt, mutta löytyipä kuitenkin yläkerran nuori akateemikko, joka ulkoiluttaa valkoista koirakaksikkoaan useamman kerran päivässä. ” Halla ja Lumi”, hän huutelee hauvoilleen ja porhaltaa läheiseen puistoon. Puistosta puolestaan porhaltaa silloin tällöin akateemikon ystäviä lauantaita viettämään.  Ai mistäkö tiedän? Kyllä kuulkaa täti huomaa, kun puolikymmentä nuortamiestä tepsuttelee pyyheliinat lanteillaan taloyhtiön saunaan illan viimeisinä kylpijöinä. Täti on ehkä vanha, mutta ei sokea! Olenpa jopa ihastellut, miten iloista, kohteliasta ja tervehenkistä porukkaa tuo miehen puolikkaiden kerho on. Edes saunakaljoja eivät kanna mukanaan!

 

No eivät kanna, ei. Johtuisikohan siitä, että hilppasevat saunan jälkeen kelteisillään parvekkeelle vetämään parit jointit. Sherlock tuli viime lauantaina kotiin hieman ennen yhtätoista ja vaati Marplea sonnistautumaan Ainoihinsa ja vääntäytyvän parvekkeelle. ” Tätä et äiti usko. Noi polttaa ruohoa tossa yläkerran parvekkeella”. Vaikka omaankin supervoimia, kuten kyvyn gluteenittomien sämpylöiden leipomiseen ja takan sytyttämiseen yhdellä tulitikulla, en kuitenkaan näe parvekkeen lattian läpi, kuka tai ketkä siellä sauhuttelivat. Kuulin vain koiran haukahduksen ja sen jälkeen lempeän komennon ” Lumi, ei.”

 

Olen samaa mieltä. Ei ruohoa eikä varsinkaan lunta, mutta minkäs teet? Hetken mietin jo aivan vakavissani, josko menisin soittamaan nuorukaisen ovikelloa ja pitäisin pienen äidillisen valistussession huumausaineiden vaarallisuudesta. Sherlock kuitenkin totesi sen olevan tuhoon tuomittu idea ja minun olevan ” Pähkähullu maailmanpelastaja, joka kärsii suuruuskuvitelmista”. En siis mennyt. Tällä kertaa. Sen olen kuitenkin päättänyt, että jos akateemikko milloinkaan tulee samaan hissiin tai pihamaalla tuoksahtaen vastaan, tiedustelen tuomitsematta ja saarnaamatta, voisiko hän tulla kokemusasiantuntijana taloyhtiön hallituksen vuosikokoukseen kertomaan oman näkemyksensä niin sanotusta porttiteoriasta. Pihamaallemme on nimittäin tulossa ensi kesänä remontti, enkä millään tunnu saavan ideaani lukolla varustetusta, portillisesta jätekatoksesta läpi. Hmmm?