torstai 28. tammikuuta 2021

Sukuni viisaat naiset, osa 1

 Minut on kasvatettu sananlaskuilla, arjen aforismeilla sekä inhorealistisilla lausahduksilla. Näistä kaikista on kiitäminen sukuni viisaita ja vahvoja matriarkkoja, joista jokaisesta voisin perustellusti käyttää myös määritelmää ” Verbaalinen dominatrix”.

Meidän suvussamme naiset eivät koskaan ole olleet kylän parhaita neulojia tai mansikkahillon keittäjiä, mutta heidän tarinansa ovat täyttäneet aikojen saatoissa niin maalaistalon pirtit kuin kerrostalon kulmasohvat.  Aina tarinallinen Bonsai-puu ei ole kasvanut haluttuun muotoon ja lopputulemana on ollut jopa syyte kunnianloukkauksesta. Näin kävi 1900-luvun alussa eräälle sukuni naiselle, joka taisteli vimmaisesti viljelymaista naapurin nuoren isännän kanssa. Nuorella isännällä oli rahaa ja valtaa, mutta matriarkalla tarkka näkö ja kiivas kieli. Aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä viisainta pitää landella omana salaisuutenaan, sukulaiseni käytti sitä häpeilemättä (ja hyvin seikkaperäisesti kuvaillen) lyömäaseena saavuttaakseen oikeuden parhaisiin viljelymaihin. Kerrotaan, että kylän muut isännät ja emännät olivat kirjoittaneet matamin käyttämiä sanoja tohkeissaan paperille ylös ja iltakaudet niitä sitten sivistyssanakirjasta omaan ymmärrykseensä suodattaneet. Huonostihan siinä kävi, aluksi. Matriarkka nimittäin osasi myös pyytää julkisesti anteeksi verbaalisen ruoskansa iskuja ja heistä tuli kuin tulikin nuoren isännän kanssa ystäviä. Tämä parivaljakko yhdisti voimansa tehokkaasti aina silloin, kun kylän elinvoimaisuus uhkasi näivettyä hitaan byrokratian pölyissä. Vauhtikaksikko jyräsi kylälle toimimaan niin kiertokoulun kuin kyläkaupankin. Ai niin, tässä yhteydessä on myös tärkeä mainita, että esiäitini puolusti loppuun saakka rakkautta vailla rajoja. Aika mahtava mimmi siis!

Ei liene yllättävää, että kahden upean nuoren naisen äitinä koen velvollisuudekseni siirtää koko verbaalisen perintöni tuleville polville. Koska elämme yhdenvertaisuuden aikaa, myös 16-vuotias poikani on sananräiskinnän maalitaulu, halusipa tai ei. Jokapäiväinen kielikylpy starttasi heti prenataalisessa vaiheessa ja jatkuu edelleen. Tässä verbaalisen ennakkoperinnön jakovaiheessa voin todeta, ettei sijoittamiseni ole ollut turhaa. Esikoinen hengittää kirjallisuutta, keskimmäinen kuvataidetta ja nuorimmainen saa allekirjoittaneen jo nyt pyyhkäisemään silmäkulmaansa näytölle leijailevilla kielikuvillaan.

Aion tulevina vuosina syöttää kaikki nämä mahdottomat lausahdukset ja sananparret heimoomme liittyville vävyille, miniöille sekä mahdollisille lapsenlapsille, mutta ennen sitä haluan ehdottomasti jakaa timanttisimmat lohkaisut laajempaan käyttöön. ” Live, laugh and love”-kyltti eteisen seinällä on niin nähty, mutta uskallakko nää tärräyttää etteisen seinälle kyltin, jossa lukkee ” Tyhymä saa olla vaan ei Tyrnävältä”. Lupaan, ettei se ole kulttuurista omimista. Se on aitoutta.


 Mutta asiaan. Tässä teille  arkeen liittyviä elämänohjeita ja viiltäviä analyyseja. Sulkuihin olen lisännyt aina sen henkilön, jonka suusta sanat ovat sinkoilleet.:

 

” Muista, että aikuisen naisen turva on lopultakin vain hänen oma pankkitilinsä.” (äiti)

” Rakkaudessa ei ole tärkeää tietää, kumpi määrää kaapin paikan. Tärkeää on osata rakentaa yhdessä avohyllyt.” (äidin ja minun keskustelu silloin, kun olin nuori vaimo)

” Enää yksi yö ja on huominen” (esikoiseni ala-asteikäisenä)

” Miesten tulisi ymmärtää, että on paljon parempi tulla muistetuksi pienestä pippelistä kuin täytenä mulkkuna” (äiti, mutta tämän viisauden juuret lienevät esiäidissäni…)

” Sielussani kamppailevat moraali ja oma hyvinvointini” (esikoiseni)

” Selektiivinen ripuli on aina perusteltavissa oleva syy jäädä pois epämiellyttävistä tilanteista”

 (allekirjoittanut)

” Pipi jalassa ei vie yöunia, mutta pipi omatunnossa vie” (keskimmäiseni päiväkoti-ikäisenä)

” Päivääkään en antaisi pois. En antaisi, mutta vaihtaisin kyllä heti parempaan, jos mahdollista”

 (äiti)

” Hedonismikellukkeet pelastavat arkeen hukkuvan naisen.” (allekirjoittanut)

” Jos on ässän tissit ja ällän perä, täytyy olla tosi onnellinen siitä, että on älykäs.” (isosikoni murkkuikäisenä)

” Jos janottaa, juo vettä. Jos särkee päätä, ota aspiriini. Jos sydäntä särkee, soita minulle.” (äiti)

” Siskojeni vuoksi kävelisin vaikka kylmään kaivoon” (me, aikuiset siskokset)

 

Ymmärtänette, että tulevan vuoden aikana minun on ihan välttämätöntä valistaa teitä myös verbaalisten dominatrixien sivalluksilla naiseudesta, rakkaudesta ja ulkonäköasioista. Siihen saakka annan seuraavan ajatuksen siivittää matkaanne: ” Mieti, haluatko siirtää tyttärillesi mallin särkymättömästä naisesta. Eikö olisi parempi opettaa heitä käyttämään kypärää.”

torstai 21. tammikuuta 2021

rtyuiopdfffffffffffffffffffffff, eli erään webinaarin anatomia

 

Arvoisa ”Kulutuskulttuuri ja globalisoituva ympäristökriisi”-webinaarin pääpuhuja. Tahdon näin julkisesti osoittaa teille vilpittömän anteeksipyyntöni eiliseen webinaariin liittyen. Tarkoitukseni ei ollut millään muotoa häiriköidä luentoanne. Minulle tapahtui valitettava vahinko ja olen hyvin häpeissäni siitä, että jouduitte välillisesti kärsimään ongelmastani.

 

Asia on nimittäin niin, että olen jo pidempään kärsinyt uniongelmista. Heräilen toistuvasti kahden-kolmen välillä ja nukahdan uudelleen juuri ennen herätyskellon piippausta. Tämä jo itsestään olisi piinaavaa, mutta kun tähän lisää helvetillisen hikoilun ja öisen haahuilun rauhattomana ympäri asuntoa, on tilanne täysin perseestä. Sanonpa vaan, ettet miehenä voi millään ymmärtää, miltä tuntuu olla se rauhaton sielu, joka löytää aamulla itsensä lopen uupuneena pikkuhousuissa retkottamassa milloin olohuoneen sohvalta, keinutuolista tai kuten minä tänä aamuna: koiran patjalta. Se ei ole kaunis näky se ja voin kertoa, ettei se tee hyvää webinaarikestävyydelle.

 

Viime viikolla nukahdin kampaajan tuoliin. Jossain tajunnan rajamailla ymmärsin pääni retkottavan ikävästi ja jonkun ehkä toistavan nimeäni, mutta se ei saanut minua heräämään ja siirtymään värjätyn pääni kanssa pesupisteelle. Se, mikä minut lopulta suorastaan sinkosi ylös, oli oma pieruni, joka pamahti kampaamon tyylikkääseen nahkapenkkiin kuin konekiväärin lipas. Tietenkin esitin muille asiakkaille paheksuvani viereisen tuolin asiakkaan piereskelyä. Paha vaan, että viereisellä paikalla nökötti ruukussaan Peikonlehti. Petturi.

 

On minulle silti käynyt vieläkin nolommin. Vesijuoksun jälkeen nukahdin uimahallin saunaan. Ajattele nyt itsekin: ihana hämy ja suloinen lämpö. Levitin pyyheliinan lauteelle ja ihan vähän oikaisin. Saunassa ei sitä paitsi ollut juuri silloin ketään. Heräsin tunnin kuluttua siihen, että joukko Päiväkoti Palleron taaperoita tuijottaa itkunsekaisin kasvoin minua ja viittoilee myötähäpeässä kierivälle lastentarhaopettajalleen ” Kato nyt, se on mölkö”. Näin reheväksi ladyksi liikuin muuten yllättävän ketterästi lauteilta aina työpaikan kahvihuoneeseen saakka. Toki torkahdin sielläkin, mutta vain hetkeksi.

 

Niin että loppujen lopuksi te, herra webinaarin pääpuhuja, pääsitte yllättävän vähällä. Myönnän, että mikrofonin auki jääminen oli todella ikävää ja että kuorsaukseni (nyt täytyy aivan tarkistaa, mitä sanamuotoa käytittekään sitä kuvaillessanne) oli jokseenkin infernaalista, mutta voin taata, että kameran livekuva tilanteesta olisi ollut vielä pahempi vaihtoehto! Kiistän myös sen, että olisin tahallisesti häiriköinyt webinaarin keskustelualuetta. Se oli otsani, joka painautui läppärin näppäimistöön ja jostakin syystä juuri f-jumitti oikeaan sieraimeeni. En siis tietoisesti käyttänyt f-kirjainta kuvaamaan mielipidettäni keskustelualustalla. (Pahoittelen myös sitä, että se f- sana lipsahti suustani, kun ymmärsin että saan pieniä sähköiskuja poskeeni kirjainalueella f-l. HP on nimittäin siitä surkea kone, ettei se kestä edes pientä määrää kosteutta ihmiskuolan muodossa.)

Niin että anteeksi vielä kerran ja kiitos mielenkiintoisesta webinaarista. Sitä kai se kuitenkin oli, koska itse sinne ilmoittauduin, maksoin 150 e ja nukuin koko paskan läpi. Anteeksi. Tuota ei pitänyt sanoa. Olen vaan niin kovin väsynyt…

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Parasta ennen 4/2022

 Mikä siinä on, että miehen lähestyessä puolta vuosisataa, sitä pidetään kerrassaan mainiona tapahtumana, jolloin poikanen ” pääsee vihdoin miehen ikään”. Mies on kuin komea tammi, jonka jokainen vuosirengas on testosteronia tihkuva, charmikas juonne. Iän karttumisen myötä mies muotoutuu korkeintaan sisukkaaksi äijäksi, kalastavaksi eräjormaksi tai lastenlasten rakastamaksi ukiksi.

Toisin on meidän naisten laita. Nelikymppiset juhlitaan suurella haikeudella hyvästellen samalla sekä urakehitys että lapsihaaveet. Juhlapuheissa kanssasisaret vihjaavat eläkesäästämisen tärkeydestä ja kauneusklinikasta, jossa on kaupungin parhaimmat hyaluronihappohoidot. Loppu illasta itketään yhdessä, miten meistä entisistä bikini-beibeistä tulikaan tällaisia tätejä ja samalla lorautetaan lisää punkkua Iittalan Essenceen. Sitten katraan päihtynein veisaa pätkän ” Korkkarit kattoon”- virrestä ja niittaa viimeisen naulan kuoleman kouristuksissaan vääntelehtivän naiseuden arkkuun sokeltaen sekavasti: ” vaihdevuodet”.

Minusta tuli nelikymppinen, entinen bikini-beibi, 8 vuotta ja 9 kuukautta sitten. Juhlapäivästä on elävästi jäänyt mieleeni kaksi helmeä: anoppini toteamus siitä, että minusta täytyy tuntua nyt varmasti hyvin vanhalta, mutta että siihen kyllä tottuu sekä isosikoni sekava tilitys naiseudesta ja hedelmistä. Se meni jokseenkin näin: ” Rakas sisko, niin se vaan on, että lähestyessämme viidenkympin maagista rajapyykkiä, täydellisimmätkin luumut alkavat vähitellen muuttua ryppyisiksi rusinoiksi. Ei siinä auta silkkihansikkailla käsittely tai hedelmätarhaajan tehoseerumit. Metamorfoosi on varma ja parasta ennen päivämäärä tulee meillä jokaisella vastaan.” Puhe oli koskettava ja tosi, mutta kasvioppi ei ole koskaan ollut siskoni vahvin laji. Luumuista tulee aivan yhtä harvoin rusinoita kuin rypäleistä ummetuslääkettä. 

 Siskoni elämänviisaus sinkosi minut voimalla naiseuden ultrajuoksumatkalle. Urheiluvälineosaston sijaan jäin jumiin hedelmätiskille ja pohdin, onko ihan pakko muuttua rusinaksi ja jos on, haittaako se ja jos haittaa, niin ketä.  Elintarvikemainontaan tiiviisti perehdyttyäni olen nimittäin saavuttanut ylemmän ymmärryksen tason ja siinä rusinoita suorastaan himoitaan.  Lähikaupan maksalaatikko saavuttaa deluxe -asteen vasta rusinoilla ryydytettynä eikä simaa voi kerta kaikkiaan tehdä ilman noita hiivasta piukeita mollukoita. Suomen kielessä on myös sanonta: ” Ottaa vain rusinat pullasta”. Eikö se nimenomaan tarkoita sitä, että rusina on niin mielettömän hekumallinen pallero, että rangaistuksen pelossakin se on napattava mukaansa enne kuin sen joku muu saa?

Olen kovin turhautunut elämääni ylikypsänä luumuna. Banaanikärpäset kiertelevät yläpuolellani uhkaavina parvina ja joinakin aamuina, kun katson peiliin, voin nähdä konkreettisesti koko julman mädäntymisprosessin. Elän pirullista välivaihetta, jossa en kuulu biojätteeseen, mutta en myöskään ole elämää sulostuttava rusina. Etenen ultrajuoksijan lailla sitkeydellä ja määrätietoisesti kohti parasta ennen päivää.  Tavoitteenani on voittaa tämä skaba ja tulla maaliin yksilöllisenä, täydellisen mehukkaana rusinana. Vuosi ja kolme kuukautta yksinäistä rämmintää  naiseuden ryteikössä voi kuitenkin uuvuttaa vahvimmankin naisen. Siskot, tällä matkalla tulen tarvitsemaan runsaasti henkistä tukeanne sekä kuivaa valkoviiniä nesteytykseen.


Kevät ja sohva haisee koiranperseelle

  Mistä tuntee koiraihmisen? Haluaisin väittää, että me koiraihmiset olemme keskimääräistä suvaitsevaisempia, suurpiirteisempiä ja stressitt...