Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?

 

Teininä tuohon kysymykseen oli suloisen kutkuttavaa vastata: ” Pidetään kotibileet- Wuhuu!”. Lankapuhelin alkoi laulamaan bestiksen paikalle rekrytoimiseksi välittömästi, kun tieto muun perheen kuolettavan tylsästä viikonlopusta jossain hikisessä vuokramökissä oli päästetty päivällispöydässä lentoon. Koko kämppä olisi minun käytössäni viikonlopun, eikä innostustani pilaisi edes se, että huolettavanani olisi kaksi koiraa, pari kissaa, aavikkorotat ja niin edelleen. KÄTY! Tästä tulee niin siistiä!

 

Kun keski-ikäiseltä minältäni kysytään ” Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?”. Tyydyn vastaamaan, että itkeä pirautetaan hieman omaa ikääntymistä, ostetaan uudet body shaping-mummopikkarit ja soitetaan sille teinivuosien bestikselle, jonka tilanne on aivan yhtä surkea. Tämä ei todellakaan ole siistiä!

 

Pylly, beba, peffa, persikka- istumalihaksilla on monta muhkeaa nimitystä. Omani aiheutti viheltelyjä aikakautena, jolloin poikamainen pieni perä oli pop. Onneksi, sillä tänä Kardashianin aikakautena olisin todennäköisesti pistellyt olkatoppauksia sukkisten ja alushousujen väliin saadakseni edes pientä muhevuutta takalistooni. Kyllä olisi ollut tuskallista! Sen sijaan uskoin vahvasti sanontaan ” Seitsentoistavuotiaana on neito kauneimmillaan” ja kukoistin onnellisena pienessä pepussani ja poikamaisessa kropassani.

 

Se, mikä ennen oli kiinteä ja poikamainen, on nyt litteä ja pussimainen. ” Peffani muistuttaa nukkuvaa lepakkoa.”, parahdan ystävälleni, ” Se on just sellainen pää alaspäin roikkuva nahkarukkanen.”  Syytän istumatyötä. Se tappaa, mutta olen kyllä osallistunut aktiivisesti perskannikoideni joukkomurhaan koko työikäni. Mihin unohtuivatkaan taukojumpat tai alaselkää vahvistavat lihaskuntoharjoitukset? Se on oma syy, kun peba hyytyy!

 

En ole lainkaan ulkonäkökeskeinen ihminen, mikä voi tulla yllätyksenä tällaisen vuodatuksen jälkimainingeissa. En pynttäydy saati tälläydy ja lempi asuni ovat puutarhahaalarit ynnä Hai-saappaat. Takapuoli on kuitenkin kehonosa, joka tuottaa minulle päänvaivaa. Innokkaana vesijuoksijana huomaan, että peppuposkien on paljon parempi pysyä uimapuvun sisäpuolella kuin roikkua jossain polvitaipeiden yläreunalla. Sama pätee shortseihin sonnustautumisessa. Pakollisilla pikkumusta- kekkereillä olo olisi itsevarmempi, jos voisin luottaa siihen, että takapuoli pömpöttää selän puolella, eikä levähdä yhdeksi höttöiseksi massaksi vatsaläskien kanssa. Haluaisin kuroa peffani sellaiseen verkkomaiseen pussukkaan, jossa 70-luvulla paistettiin possunlihaa päivällispöytään. ” Piknik pylly”, hihkaisemme ystävättäreni kanssa ja visioimme keksintömme patentoimista.

 

Summa summarum ja pikakelaus otsikon kysymykseen: ” Mitä silloin tehdään, kun kukaan ei katso perään?”  Vastaus on yksinkertainen: Ollaan onnellisia ja annetaan nahkarukkasten roikkua villeinä ja vapaina. Elämä voi olla välillä ihan perseestä, mutta perse ei ole koko elämä.

 

 

Munakorit

 

Muutama vuosi sitten sain omalta pankkineuvojaltani kutsun naisten sijoitusiltaan. Muistan elävästi, kuinka olin juuri silloin vaihtamassa kevätmultia kukille ja painoin istutuslapion kulmalla kännykän kaiuttimen päälle kuullakseni puhelun ydinviestin: ”Tämä ilta on suunnattu nimenomaan piensijoitusta harrastaville naisille antamaan ideoita ja tietoa, jotta vaurastuminen olisi kaikkien saavutettavissa.” Silmäkulmastani havainnoin, miten mies pysähtyi kahvinkeittimen luo ja pyöritteli silmiään ennakoiden sen, mitä seuravaksi suollan suustani: ” Mutta kun minä en harrasta sijoittamista. Enkä kyllä oikein säästämistäkään. Rehellisesti sanoen, en ymmärrä rahasta yhtään mitään!”

 

Jälkiviisaana on toki helppo todeta, että juuri minun olisi ollut hyvä mennä sijoitusiltaan saamaan oppeja loppu elämäni taloudellisen turvan varmistamiseksi. Torpedoin kutsun kuitenkin kohteliaasti ja totesin kartuttavani eläkesäästötiliäni ja maksavani aivan kohtuuttomia summia vakuutuksestani, jonka pitäisi kattaa hoitokuluni, mikäli sairastun vakavasti tai joudun onnettomuuteen. En todellakaan halua, että lapseni suistuvat taloudelliseen ahdinkoon vuokseni. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt rakentaneeni turvapatoa kuoleman varalle, kun vaurastumisen ideana olisi kai lähinnä kyetä elämään myös silloin, kun kohtalo vetää kanveesiin?

 

Korona on vienyt monelta paitsi sosiaalisen elämän myös palkkatulot. Ne, jotka ovat säästäneet sukanvarteen tai pahan päivän varalle, ovat kuorolauluna ujeltaneet sen pahan päivän olevan juuri nyt ja ottaneet säästötiliensä sataset arjen avuksi. Aina sekään ei riitä ja tiedän monen kanssasisareni auttaneen lähipiirinsä nuoria lapsiperheitä, joissa särvintä leivänpäälle tulee vain Kelan- etuuksien muodossa. Samaan aikaan osa nuorista sijoittaa enemmän kuin koskaan. Tästä on kiittäminen paitsi osakesäästötilejä ennen kaikkea somettajia. Nykyään on ”in” olla parikymppinen tubettaja, jolla on omilla rahoilla ostettu kerrostaloasunto ja kanavalla videoputki rahankäyttöön ja sijoittamiseen liittyen. On mielenkiintoista seurata nuorten aikuisten säästämiseen ja sijoittamiseen liittyviä keskusteluja.  Olen myös hyvin ylpeä lapsistani, jotka suunnittelevat tarkoin talouttaan ja siirtävät kuukausittain rahaa asuntosäästötileilleen. Minä en ole se, joka on kasvattanut heistä näin vastuullisia rahankäyttäjiä.

 

Pojasta polvi parempi, onneksi. Olen varsin ansioitunut rahan KÄYTTÄJÄ, jonka harrastuksiin seteleiden hilloaminen ei ole kuulunut. Mietin tarkkaan ostoksia tehdessäni tuotteen elinkaarta, laadukkuutta, kotimaisuutta ja luonnonmukaisuutta. Palveluja ostaessani valitsen aina mieluummin yksityisyrittäjän. Kuljen työmatkat pyörällä tai kävellen, mutta suon itselleni ihan hassuja, kukkaroa kuluttavia iloja kuten aikakauslehdet, hedelmäsmoothiet ja leikkokukat. Voisin elää myös ilman suolavesikelluntaa tai siirtolapuutarhamökkiäni, mutta ne todellakin lisäävät hyvinvointiani tehokkaammin kuin työterveyslääkärin määräämät verenpainelääkkeet. Kun tähän kuluttajaprofiiliin lisätään vielä asumisen kulut, niin jopa lyhyellä lukion matematiikalla pääsee oikeaan lopputulemaan: ei tässä rahassa ryvetä!

 

”Kaikkia munia ei kannata tunkea samaan koriin”, totesi pankkineuvojani silloin vuosia sitten puhelussaan. Se oli tarpeeksi kansantajuisesti selitetty jopa minulle, huolettomalle tuhlarille. Ymmärsin olevani taloudellisesti haavoittuva, keski-ikäinen nainen, jota Prinssi Rohkea ei riennä hädän hetkellä auttamaan. Konmarittamisen sijaan ryhdyin munakorittamaan. Minulla on onneksi säännöllinen kuukausipalkkani, josta kaikkien pakollisten menojen jälkeen ”munakoritan” kuukausittain osan. Munakorien lisäksi saan turvaa puskurirahastostani, jonka voin hädän hetkellä ottaa vaikka heti käyttöön. En myöskään kiinny niin tiukasti materiaan, ettenkö pystyisi realisoimaan tilanteen niin vaatiessa vaikka sitten sitä siirtolapuutarhamökkiäni.

 

Meidän pahaa päiväämme on nyt kestänyt pian puolitoista vuotta, sillä silloin mieheni sairastui vakavasti ja joutui jäämään pois työelämästä. Kaikki, jotka ovat kokeneet syystä tai toisesta kotitaloutensa kuukausitulojen romahtamisen yhdessä yössä tietävät, miten se heijastuu välittömästi arkeen. Kurjaa tilanteessa on se, ettei siinä voi jäädä odottelemaan ihmettä tai lottovoittoa. On toimittava heti. Asuntolaina on maksettava. Ruokaa on ostettava. Auto tarvitsee bensaa, lapsi bussilipun, koira eläinlääkärinsä. Sähkö- ja vesilasku, puhelinmaksu, vakuutukset ja mahdolliset osamaksut- kaikki on hoidettava, eikä aikaa itsesäälille, saati kohtalon sättimiselle ole. Munakorit nousevat silloin arvoon arvaamattomaan ja mikäli niitä malttaa haudutella, elämä voi  jatkossakin svengata tiputanssin tahtiin.

 

 

Lumi ja aavistus ruohosta

 

Teinillä ja minulla on uusi, yhteinen harrastus. Leikimme salapoliisia. Tutkinnan kohteena on ruohon polttelun jäljittäminen kerrostalomme oikean oven taakse. Rikospaikkatutkintamme on ollut hieman hapuilevaa, sillä kun Sherlock on lähtenyt perjantain rientoihin lukiokavereidensa kanssa ja vannottanut Marplea jatkamaan nuuskintaa, on Marple valitettavan usein nukahtanut sohvalle ennen kympin uutisia. Onneksi meillä on tutkinnalliset vahvuutemmekin. Marple omaa vahvat äidinvaistot ja koulutuksen empiiriseen havainnointiin, kun taas Sherlock sulautuu ituhippikansaan kierrätysvaatteissaan ja kitaralaukuissaan. Sitä paitsi, me olemme jo selvästi lähestymässä tapauksen loppuratkaisua!

Kaikkia alkoi siitä, kun eräänä alkusyksyn iltana koirallamme oli vatsavaivoja ja jouduimme myöhään illalla kiikuttamaan poloisen pihamaalle tarpeilleen. Kun palasimme rappukäytävään, vastaamme leijaili kunnon töpsäys makeaa ruohon tuoksua. ” Voihan piru”, sähisin miehelleni, ” Joku pössyttelee täällä”. Olimme vasta pari kuukautta aiemmin ostaneet uuden kotimme, joka toki sijaitsee ns. ”nousevalla ” alueella ja on sekä luovien ihmisten että nuorten aikuisten suosiossa, mutta hei: Tämän talon piti olla rauhallinen ja asukaskunnan vakaa. ” Höpöhöpö, ei täällä mikään haise.”, väitti mies ja päätin unohtaa koko asian.

Pari viikkoa myöhemmin teini tuli perjantai-illalla kotiin ja viittoili into piukassa eteisessä: ” Tuu äiti haistaan. Joku polttaa ruohoa.” Niin teki. Paha vaan, että vaikka pimeässä rapussa nuuskutimme Rotwailereiden lailla, emme hahmottaneet tuoksun alkuperää. Minä Marple, sinä Sherlock päätimme ja jatkoimme tilanteen tarkkailua. Otin avuksi hakukoneen ihmeellisen maailman ja sujuvasti googlettelin uuden naapuristomme ja taloyhtiömme tiedot. Ilokseni totesin, että talossamme asuu varsin heterogeeninen populaatio toimittajasta it-yrittäjään ja autokauppiaasta aikamiespoikaan. Tuossa torvisoittokunnassa minä olisin voinut olla pössyttelijä ihan yhtä lailla kuin kuka tahansa naapureistamme.

 

Makea tuoksupilvi pöllähti vastaan harvoin, mutta kuitenkin toistuvasti. Mainitsin asiasta ohimennen jopa taloyhtiömme hallituksen jäsenelle, mutta hän ei selkeästi vanhempana herrasmiehenä ymmärtänyt lainkaan, mistä puhuin. Ajattelin lopulta antaa asian olla. Mitä se minulle kuuluu, jos joku haluaa pilata elämänsä aivoista puhumattakaan.

 

Työpisteeni on taloyhtiömme sisäpihalle päin ja valitettavan usein huomaan tuijottavani tuota näkymää kesken työpäivän kuin inspiraatiota tai sisäistä viisautta roskakatoksesta ammentaen. Sitä sieltä ei löytynyt, mutta löytyipä kuitenkin yläkerran nuori akateemikko, joka ulkoiluttaa valkoista koirakaksikkoaan useamman kerran päivässä. ” Halla ja Lumi”, hän huutelee hauvoilleen ja porhaltaa läheiseen puistoon. Puistosta puolestaan porhaltaa silloin tällöin akateemikon ystäviä lauantaita viettämään.  Ai mistäkö tiedän? Kyllä kuulkaa täti huomaa, kun puolikymmentä nuortamiestä tepsuttelee pyyheliinat lanteillaan taloyhtiön saunaan illan viimeisinä kylpijöinä. Täti on ehkä vanha, mutta ei sokea! Olenpa jopa ihastellut, miten iloista, kohteliasta ja tervehenkistä porukkaa tuo miehen puolikkaiden kerho on. Edes saunakaljoja eivät kanna mukanaan!

 

No eivät kanna, ei. Johtuisikohan siitä, että hilppasevat saunan jälkeen kelteisillään parvekkeelle vetämään parit jointit. Sherlock tuli viime lauantaina kotiin hieman ennen yhtätoista ja vaati Marplea sonnistautumaan Ainoihinsa ja vääntäytyvän parvekkeelle. ” Tätä et äiti usko. Noi polttaa ruohoa tossa yläkerran parvekkeella”. Vaikka omaankin supervoimia, kuten kyvyn gluteenittomien sämpylöiden leipomiseen ja takan sytyttämiseen yhdellä tulitikulla, en kuitenkaan näe parvekkeen lattian läpi, kuka tai ketkä siellä sauhuttelivat. Kuulin vain koiran haukahduksen ja sen jälkeen lempeän komennon ” Lumi, ei.”

 

Olen samaa mieltä. Ei ruohoa eikä varsinkaan lunta, mutta minkäs teet? Hetken mietin jo aivan vakavissani, josko menisin soittamaan nuorukaisen ovikelloa ja pitäisin pienen äidillisen valistussession huumausaineiden vaarallisuudesta. Sherlock kuitenkin totesi sen olevan tuhoon tuomittu idea ja minun olevan ” Pähkähullu maailmanpelastaja, joka kärsii suuruuskuvitelmista”. En siis mennyt. Tällä kertaa. Sen olen kuitenkin päättänyt, että jos akateemikko milloinkaan tulee samaan hissiin tai pihamaalla tuoksahtaen vastaan, tiedustelen tuomitsematta ja saarnaamatta, voisiko hän tulla kokemusasiantuntijana taloyhtiön hallituksen vuosikokoukseen kertomaan oman näkemyksensä niin sanotusta porttiteoriasta. Pihamaallemme on nimittäin tulossa ensi kesänä remontti, enkä millään tunnu saavan ideaani lukolla varustetusta, portillisesta jätekatoksesta läpi. Hmmm?

 

Autofiktio, mikä ihana tekosyy!

 

Olen oppinut uuden ja kerrankin käyttökelpoisen sivistyssanan: AUTOFIKTIO. Elämäni on, koko polveilevan ja öljysoralla päällystetyn erikoistaipaleensa ajan, ollut sarja omituisia karttamerkintöjä vauhdikkaine pikataipaleineen ja rajuine ulosajoineen.  Siksi minä, järki-ihmisenä pidetty, tyyni ja tasapainoinen nainen, vakuutankin nyt teille tarinoideni olevan silkkaa autofiktiota.  Näkymätön nainen esiintyy siten näissä tarinoissa päähenkilönä ja kertojana tapahtumissa, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia elämässäni tapahtuneille tosiasioille. Se, mennäänkö milloin ja miten lähelle totuutta, jääköön kunkin oman harkinnan varaan. Ville Haapasaloa siteeratakseni: ” Ette te kuitenkaan uskoisi!”.

 

Omakohtaisuus ei ole kirjoituksissani laadun kriteeri, mutta tiedostan toki meidän ihmisten tarpeen tirkistellä tai stalkata hienovaraisesti toistemme elämää. Teen sitä itsekin, myönnetään. Ulkoilutan talvi-illan hämärissä koiraani keskustan kaduilla ja mietin, millaisia tarinoita valaistujen ikkunoiden taakse kätkeytyy. Joskus koen suorastaan sävähdyttäviä juonellisia käänteitä, kun ihmishahmot ikkunoiden takana siirtyvät arjen toiminnoissaan huoneiston tilasta toiseen ja levittävät eteeni elämänsä kuin tv:n mykkäelokuvassa.

 

Samalla innolla aistin vanhojen esineiden tunnelmaa: mikä on tämän korulippaan omistajan tarina tai miksi runokirjan sivujen välistä löytyy prässätty kissankello. Myönnän myös olevani se ihminen, joka kuulee henkilökohtaisiksi tarkoitettujen kännykkäpuheluiden tauot, äänenpainot ja sanavalinnat joka solullaan. Siksi vihaankin sitä, että ihmiset kailottavat älykapuloihinsa julkisilla paikoilla elämäntarinaansa ja minä joudun kuuntelemaan niitä kuin helvetillisiä, loputtomia podcasteja.

 

En ole utelias. Olen tiedonhaluinen. Lisäksi olen tavattoman herkkä aistimaan tunnetilojen muutokset, ihmisten välisen energian, ilmeet ja eleet. Näen usein ratkaisut oman elämäni kysymyksiin unissa ja tämän vuoksi pidänkin patjani alla muistikirjaa ja kynää. Samoin syntyvät parhaat ideani sekä työelämään liittyvät päätökset. Autofiktion lisäksi voinkin todeta olevani myös harjaantunut aivojen autopilotin hyödyntäjä.

 

Vuosia sitten minua piinasi pitkään jatkunut issiasvaiva. Olin käynyt lääkärillä, syönyt relaksantteja ja saanut fysioterapiaa. Mikään ei auttanut. Sitten kuulin hierojasta, joka käytti klassisen hieronnan rinnalla vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Koska aloin muistuttaa ryhdiltäni korkkiruuvia, päätin antaa keholleni mahdollisuuden sulaa hänen otteessaan. Kokemus oli mielenkiintoinen. Hoidon aikana tuo taitava nainen muokkasi ruotoani eri kohdista ja totesi kehoni olevan alkukantainen, sillä lihaksistoni on metsästäjä -keräilijän lihaksisto. Rääkäisin kivusta, kun hän paineli jalkapohjaani ja totesi toistuvan migreenini johtuvan siitä, että tuijotan läppäriä lähietäisyydeltä.  Kehoni on nimittäin  valjastettu tähyämään kauas horisonttiin uhan tai saaliin ennakoimiseksi. Kertoipa hän siitäkin, miten rentoutan alaselkääni ja lonkkiani ratsastajarentoutuksia hyödyntäen.

 

Toissajouluna sain lapsiltani lahjaksi Dna-testin. Vanupuikkojen pyörittely poskinahkoissa tuntui hassulta, mutta kun puhelimeen tuli ilmoitus tulosten saapumisesta, minut valtasi lämmin ja turvallinen olo. Pian olohuoneemme täytti hypnoottinen intiaanilaulu ja ruudulla näkyi: 4 % intiaania. UGH! Ilmoitin välittömästi ostavani nahkahameen, veistäväni mökin pihalle toteemipaaluun ja skalpeeraavani jokaisen Untamon, joka jaksaa vääntää piilukirvestä kanssani turhanpäiväisyyksistä.

 

Vasta paljon myöhemmin muistin lapsena erään suosikkivaatteeni olleen nimenomaan kummitätini tekemä, keinonahkainen intiaaniliivi. Murkkuna pidin puhki ruskean, inkkarikuvioisen mokkanahkahameen  ja totta kai minulla oli pitkien hiusten somisteena otsalla punottu panta. Niin, ja sulkia ja höyheniä tielleni on putoillut lapsesta saakka mitä kummallisimmissa yhteyksissä. Järkinaisena haluaisin ohittaa nämä tapahtumat sattumina ja elämän vekkuleina kepposteluina.  En kuitenkaan  millään ymmärrä sitä,  miten   vaihtoehtoishoitaja tunnisti etniset juureni paljon aiemmin (ja huomattavasti halvemmalla) kuin ylikansallinen geenipankkifirma? SALALIITTOTEORIA- siinäpä päivän kolmas trendikäs termi yhteiseen rouskutteluumme.